Osa 13: Kostoa, rakkautta ja riitaa

Jännitys tiivistyy, kuinka käy ja kenelle? Sivuun laittamani ehdotukset vain sipaisivat totuutta, en nyt todellakaan aio paljastaa juonta etukäteen, mitä hauskaa siinä olisi? Tässä teille, muhkea lähes 40 kuvan jakso. Bon Apetit!

Mitä Peytonien pojanklopit tekevät, kun sataa lunta? Menevät parvekkeelle leikkimään tyynysotaa. Olikohan koskaan pojille tullut mieleen että voisi myös olla lumisotasilla, pihalla? Järki ei kyllä päätä palella Peytonien miehenpuolikkailla, se on saletti.

Tässä perheen kuopukset vielä yhteiskuvassa, jotta voitte vertailla...öh...rumuutta.Mennäänkö vähän täyttävämpään silmänruokaan?

Aijai, mikä namupala! Lucylle mies? Oi kyllä, sanon minä. Mutta hetkinen? Miksei tätä voi klikata?! Julma peli, hyvin julma. Noh, pitää laittaa Gary taasen kaukoputkella tirkistelemään... Minulle tämä macho saa koska vain tulla valittamaan.

Lucysta puheen ollen...Hän päätti nyt käyttää ilmiömäistä kokkaustaitoaan hyväkseen. Itse en söisi tuota, Lucyn tuntien siinä on unilääkettä, joka varmistaa ettei kumpikaan enkelipojista laula Lucyn yöllisistä menoista kenellekään.Huomaa epäpuhtaudet Lucyn naamassa. Jäikö meikit puhdistamatta?

Kuitenkin, niin se aika kuluu ja kaksoset lähtivät yliopistoon yhtä matkaa. Heihei, takaisin ei tarvitse enää tulla! Outoa, kun ei ole noita riiviöitä enää ristinä....

Kaksosten lähdettyä viriilit vanhukset halusivat jotain uutta ja jännää- toisin sanoen pokeripöydän. Noh, ei perheen keskenäisestä uhkapelistä haittaakaan voi olla, vai voiko? Mutta takaisin ainoaan poikaseen pesässä...

"Voisitko tulla tänään illemmalla?" Lucy kysyi hennosti, arvaten vastauksen.
"Mahtavaa se on sitten sovittu!"

Pian tumma hahmo ilmestyi pihatielle, mukanaan siskonsa. Kutsu oli käynyt, Lucy halusi viimein tavata.Tällä kertaa kaikki selvitettäisiin, mitään ei saisi jäädä hampaankoloon. Hän tunnisti Lucyn jo kaukaa, todeten tämän kauniiksi.

"Ihana nähdä isi" Lucy sanoi hellästi, todella tarkoittaen sitä.Castorin siskolle alkoi tulla kyyneleitä silmiin ja hän poistuikin paikalta halattuaan Lucya. Lucyyn sattui, hän ei edes tiennyt omasta tädistään. Mutta nyt ei ollut aika parkua siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Pian alkoi vilkas puheensorina, oli niin paljon puhuttavaa.

Ilma alkoi tuntua pitkän juttutuokion jälkeen viileältä.
"Tulisit nyt sisään kaakaolle, Gary ja äiti ovat yläkerrassa! Eivät he näe, taas pokerinpeluu menossa..."
"Kultaseni, en minä voi. Jos sanot vain äidillesi-" Castor lopetti lauseen nähdessään silmänurkastaan lähestyvän hahmon.

"Lucy, mene sisälle. Minun täytyy jutella Castorin kanssa" Lara sanoi. Hän ei osannut aavistaakaan, että kohtaaminen herättäisi näin paljon tunteita hänessä. Hän tunsi itsensä jälleen nuoreksi, kuin aikaa ei olisi kulunut yhtään Castorin ja hänen ensimmäisestä kohtaamisesta.

"Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että et ole menettänyt ripaustakaan kauneudestasi" Castor leperteli.
"Älä nyt. Sinähän tulit tänne tapaamaan Lucya?" Lara väisteli.
"Kyllä, mutta tuskin meillä on enää puhuttavaa, hän on kuitenkin vieras minulle" Castor sanoi surua äänessään. Lara tunsi syyllisyyden vihlaisun.
"Sitten voitkin jutella minun kanssani, selvittää kaiken" Lara ehdotti, tuntien punan nousevan poskilleen.

"Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan" Castor totesi pehmeästi ottaen Laran halaukseen.
"Niin minäkin" Lara vastasi tuntien kyyneleiden kihoavan silmiin. Juttelu unohtui samassa silmänräpäyksessä.

"Rakastan sinua!" Lara kuiskasi murtuen, tuntien kaipauksen aaltojen hyökyvän sisällään.
"Niin minäkin sinua!" Castor vastasi ja veti Laran hellästi lähelleen suudeltavaksi. Ilo kimmelsi molempien silmissä, mutta Lucyn silmissä kiilsi voitonriemu hänen vilkaistessaan nopeasti biologiasi vanhempiaan. Suunnitelman ensimmäinen osa oli lähes valmis.... Harmi että tämä koski hänen isäänsäkin, joka jutun juonen tajuttuaan tuskin koskaan haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan. Lucy päätti kuitenkin, että se on vain sivuseikka. Lucyn mentyä sisälle, Lara havahtui ja juoksi. Castor seurasi ja lähti etsimään...

Lara oli kuitenkin paennut Lucyn huoneeseen, jossa Gary olikin lehteä lukemassa.
"Oletko kunnossa?" Gary kysyi huolestuneena.
"En. Minun pitää kertoa sulle jotain..." Lara vastasi nyyhkytysten lomassa.
"Suutelin Castoria, viimeisen kerran. Anna anteeksi"
Lara tunsi kuinka Garyn viha leimahti ilmiliekkeihin, tehden tilanteen entistä tukalammaksi.

Hiljaa jälleen kerran tappionsa nielleenä Castor päätti poistua Peytoneiden kodista- tällä kertaa päättäen visusti pysyä omassa ikuisessa opiskelijaelämässään. Riidan äänet säestivät tätäkin lähtöä, mutta tämä ei sattunut enää niin paljoa.

"Mitä minä teinkään? Miksi minusta tuntuu tältä, vaikka juuri tätä halusin...." Lucy mietti, suu mutrussa ja katsellen käsiään.Voisiko vielä perua? Lucy työnsi ajatuksen syrjään, nopeasti ennen kuin se saisi lisää jalansijaa. Viisainta olisi mennä nukkumaan...

Riitelyn lakattua Gary mietti Laran sanoja. Mitä hänen pitäisi tehdä? Jatkaa entiseen malliin, kait, olihan Lucy vielä kotona ja hänelle niin rakas. Ainakin toistaiseksi. Unen saavuttua tarkkakorvaisimmat pystyivät kuulemaan, kuinka Gary lausui "Priya" monta kertaa nukkuessaan- mutta mitä se oikein tarkoittaa?

Tuska oli niin ylitsevuotavaa, ettei Lara voinut pitää itseään kasassa. Oli hän sitten yksin tai töissä työtovereiden ympäröimänä, karvaat kyyneleet virtasivat suolaten haavat yhä uudelleen ja uudelleen. Nukkuminenkin tuntui vaikealta, eikä Lara ollut ainoa...

Lucy ei voinut nukkua, tapahtumat vaivasivat häntä koko ajan. Kaikki ei ollut vielä valmista, ei tuntunut vielä hyvältä lähteä yliopistoon. Äiti epäilisi jotain, jos hän lähtisi. Ja Raul. Ei kai hän vain ollut rakastanut? Tuskan aalto pyyhkäisi Lucyn yli. Hän päätti soittaa sittenkin Sunnylle.

"Kyllä Sunny, suunnitelma sujuu täydellisesti. Sanoisitko Raul kullalle että tulee hakemaan minut sinne, en kestä enää täällä oloa. Vanhukset käyvät hermoille" Lucy sanoi kuiskaten ylimielisellä äänellä.
"Hetki vaan, lähetän Raulin. Kiitos.En kestä kun se ruinaa sua koko ajan tänne..." Sunny vastasi dramaattisesti huokaisten.

Niin Raul sitten tuli- superpitkällä limusiinilla. Ja tämäkö on hänen mielestään huomaamaton kotoa karkaus?! Jep, kaikki tarinan pojat ovat olleet muualla kun älyä on jaettu. Alan vakuuttua siitä koko ajan yhä enemmän.

"Rakastan sinua niin paljon Lucy, enkä halua menettää sinua. Tiedäthän sinä sen, kulta?" Lara sanoi ääni värähdellen ja halasi Lucyä seuraavana päivänä. Lucy vastasi halaukseen, mutta tunsi olonsa kylmäksi. Tämä ei tuntunut oikealta. Tiesikö äiti hänen karkureissuistaan?

Eräänä nättinä talvipäivänä Raul sitten rohkaistui ehdottamaan pusua ja oikein jymypusu siitä tulikin. Lucy ei oikein tiennyt mitä ajatella Raulista, toisaalta hän piti tästä, mutta hän ei voinut olla miettimättä, oliko suhteessa mitään aitoa. Ei saanut päästä itseään liian syvälle suhteeseen, se satuttaisi ennemmin tai myöhemmin. Yksi asia ainakin oli varma, Lucyn lähtiessä yliopistoon, Raul ei tulisi mukana.

"Minäkin kaipaan sinua. En tajua, miten tiemme kohtasivat, mutta tämä tuntuu niin oikealta..." Gary huokaili puhelimeen.
"Minun on pakko nähdä sinut. Tulen sinne" heleä naisääni vastasi
"Hyvä on, pidä kiirettä" Gary sanoi säpinöissään, tuntien adrenaliinin virtaavan suonissaan. Tämä ei näyttäisi Laran silmissä hyvältä.

Hetkisen kuluttua pihalla oli pakkassäästä huolimatta kuuma hetki menossa.
"Onko hän-"
"Kasvihuoneessa, muttei hän huomaa meitä. Hänelle ovat aina olleet kasvit niin tärkeitä" Gary keskeytti painaen sormen neidon huulille. Hän katsoi Priyaa lämpimästi ja lumoutuneena.
"Olen ajatellut sinua koko ajan"
"Niin minäkin sinua!"
"Mennään sisälle, en kestä enää" Priya totesi tehostaen vetoomustaan viekoittelevalla katseella.

"Priya minä..sinä olet niin.."
"Tiedän mitä tarkoitat, aletaan jo hommiin!" Priya totesi silmät säkenöiden. Ja Garyhän ei jäänyt odottelemaan toista käskyä...Mutta pian askeleet kuuluivat portaikossa

Laran rynnätessä huutamaan puolisolleen Priya kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Tehtävä suoritettu, enempää tuhoa hän ei olisi voinut tehdä. Hän lähetti Sunnylle tekstiviestin kertoakseen onnistumisestaan. "Kohta olen velaton" Priya hymäili, lähtien hiljaa, mutta vikkelästi Peytonien lukaalista.

"En voi elää tuollaisen petturin kanssa, en voi! Kuinka saatoit! Annoin sinulle sydämeni ja sinä tallot sen- näin pitkän yhteiselon jälkeen. Etkä edes varoittanut..." Lara vuodatti, murtuen hetki hetkeltä yhä enemmän.
Gary ei osannut tehdä muuta kuin haukkoa henkeä. Hän ei käsittänyt tekosiaan itsekään.

"En halua nähdä sinua enää koskaan, ole hyvä ja kävele ulos talosta. Älä palaa, älä selitä. Mene" Lara sanoi tuimasti ääni värähdellen suuttumuksesta. Itkupurkaus ei ollut kaukana, mutta hän ei saanut murtua Garyn edessä. Erosta tulisi liian vaikea...

"Äiti, kuulin mitä tapahtui, kyllä kaikki järjestyy. Aivan varmasti" Lucy sanoi, koetellen huonosti peittää onnistumisen riemuaan. Lara ei tätä huomannut, aivan uusi ulottuvuus tuskassa oli avautunut.Kun taasen toiselle Peytonin naiselle kaikki alkoi loksahtamaan paikoilleen...

"Olet tärkeintä mulle tässä elämässä" Raul kuiskasi pehmeästi Lucyn korvaan, tarjoten pakopaikan karusta perhe-elämästä.
"Mäkin pidän susta" Lucy vastasi, epäillen että Raul huomaisi bluffin. Tuskin söpö ilme haittaakaan tekisi?

"Oikeastiko?"
"Oikeasti" Lucy vakuutti. Hän tunsi jonkin lämpimän läikähtävän sisällään, mutta työnsi sen välittömästi syrjään.

Lara itki niin, että Lucyä alkoi jo pelottaa! Milloin tästä tulisi loppu? Oliko tämä ollut sittenkin liikaa... Ei, tämä oli täysin oikein, Lara ansaitsi tämän täysin.Vakuutteluista huolimatta epäilys kalvoi Lucya. Hän ei kestäisi enää olla tässä talossa, Laran parkuminen kaikui seinistä, vaikka oli hiljaista.

Oli enää muutama asia tehtävänä. Pankkisiirto Priyan tilille ja jäähyväiset Sunnylle. Sitten hän voisi suunnata uuteen alkuun, uutena naisena.

Pian lähdön aika koitti, eikä Lucy katsonut taakseen. Haavat olivat auki, mutta ne parantuisivat nyt paremmin- tänne hän ei koskaan enää palaisi. Seuraavaksi Lucy kylvää tuhoa yliopistossa- varokaa pojat!

Ensi jaksossa sitten yliopistoelämää, tällä kertaa vähän positiivisemmissa merkeissä- draamaa unohtamatta. Ja kommentteja kiitos, tämän osan teko oli yllättävän hankalaa.Pieni muistutus siitä että joku lukee ei kyllä tekisi hallaa motivaatiolle...